Kuten tutut ehkä ovat saattaneet huomata, olen tänä vuonna lipsunut kohti geokätköilyä. Kätköily tosin on rajattu tiukasti kätköihin, joilla on kiipeilyvälineattribuutti, ja rehellisesti sanoen teen sitä pelkän kiipeilyn takia. Haluan nimittäin oppia, mitä geokätköjen perässä kiipeily oikeasti on. Ei tietenkään yhtään haittaa, että käydyt kiipeilykätköt samalla toimivat referenssinä. “Oletko käynyt sillä ja sillä kätköllä?” – No olenhan minä, toivottavasti!
Olen harrastanut tätä rajattua kätköilyä nyt noin neljä kuukautta. Kiipeilykätköjä on kertynyt noin 80. Kun vihdoin olin tajunnut aloittaa geokätköilyn, olin aluksi kauhuissani. Yht’äkkiä tajusin, että kiipeilykurssit, joita olin järjestänyt jo vuosia, saattaisivat osoittautua aivan susiksi. Olin ollut ylpeä kursseistani, jotka olin sovittanut omasta mielestäni hyvinkin kätköilyn tarpeisiin. Tiesin, ettei kätköily-yhteisön kiipeilevässä osassa ole perinteisesti ollut kovaa luottoa kalliokiipeilyn pohjalta järjestettäviin kursseihin. Ilmeisesti niitä ovat eniten järjestäneet kätköilyä harrastamattomat kouluttajat – kuten itsekin pitkään tein.
No, helpotuksekseni huomasin, että kurssien sisältö oli koko ajan melko kelvollista. Osaksi siksi, että olin selvitellyt asiaa ja suhtautunut kurssin kehittämiseen alusta asti nöyrästi ja uteliaasti. Osaksi, koska olen jatkuvasti haastatellut kaikkia mahdollisia asiasta jotain tietäviä. On silti joukko pieniä asioita, jotka olen oppinut ja jotka vaikuttavat kurssien sisältöön. En tosin aio lakata oppimasta koskaan, joten tuskin kurssi täysin valmiiksi ikinä tuleekaan.
Suurin pieni oppitunti on ollut se, että kolme neljästä puukätköstä on männyssä (oman kokemukseni mukaan, joka perustuu pitkälti Uudenmaan alueella poimittuun viitisenkymmentä puuta kattavaan aineistoon). Männyt taas ovat tunnetusti herkkähipiäisiä puita, ja aivan ansaitusti sotkevat satuttajansa pihkalla. Olin aiemmin suhtautunut asiaan alkeiskurssilla kutakuinkin niin, että “jättäkää männyt rauhaan ja hakekaa muita kätköjä”. No, eihän se tietenkään käy!
Toinen oivallus on ollut siinä, että kiipeäminen kätkön perään on paljon suorituskeskeisempää kuin se puufiilistely, johon olen ennen kätköilyä tottunut. Kaikille köysien puuhun virittäminen ei ole tuntikausien rauhallinen askare, vaan ennemmin muistuttaa tikapuiden pystyttämistä tai jotain muuta arkista, ohimennen tehtävää käytännöllisyyttä. Toki osa saattaa nauttia myös matkasta, mutta on hyvä pystyä halutessaan valitsemaan poikki ja pinoon -tie (ehkä hieman huono kielikuva tässä yhteydessä).
Ja kolmanneksi se, että kiipeilykätköjä on moneen lähtöön eikä aina ole mahdollista suunnitella kätkölle pääsemistä huolellisesti etukäteen. Voi olla vaikka mitä härpäkkeitä ja apukeinoja, mutta jos ne eivät kulje mukana tai niitä ei oikeastaan osaakaan käyttää sujuvasti, niistä ei ole mitään iloa. Tarvitaan siis yksinkertaiset, 95% kätköistä kattavat peruskeinot eikä loputonta määrää kikkailua. Tässä mielessä (ainakin omalla kohdallani) kätköjen hakeminen on kuin työtä; se on vain saatava tehtyä ja työkalujen tarkoitus on olla mahdollisimman tehokas keino tähän.
Lelut taas ovat sellaisia, joilla mennään varta vasten leikkimään. Vaikka nyt DMM:n Captainin tapainen heittokoukku on mahdottoman hauska vehje! Se on niin hauska, että se saa lähtemään varta vasten johonkin, missä on sille sopivia puita. Koukku ei silti kulje repussani mukana joka kätkölle. Toisin sanoen se ei ole työkalu, ainakaan itselläni, ainakaan vielä. Sen pitää ensin ansaita paikkansa (niin kalustossa kuin kiipeilijän sydämessäkin) niin vahvasti, että se tulee otettua kotoa lähtiessä mukaan, kannettua kätkölle ja vielä raahattua puuhun. Vasta sitten sen voi heittää kohti naapuripuuta, oli se siihen miten hyvä vain.
On ollut paljon napakymppejäkin. Esimerkiksi köysiteknikoilta soveltaen lainatut, ylipitkät dynaamisesta köydestä tehdyt lehmänhännät ovat olleet erinomainen väline myös kätköilyn käytännössä. Eikä siinä vielä kaikki: kun opin että kaksi kolmesta suomalaisesta kiipeilykätköstä on puissa, ja että melko usein tarvitaan lisämausteena oksakiipeilyä, huomasin että lehmikset saavat oikeastaan olla valjaissa kiinni koko ajan. Jos etupäässä laskeutuisi kallioilta tai silloilta, ne olisivat melko hankalat ja melkeinpä pitäisi kiinnittää ne vain erikoistilanteita varten.
No mutta, tutkimusmatka jatkuu. Jo nyt olen oikein tyytyväinen kursseihin, ja kun vain pitää silmät, korvat ja mielen auki, niistä on mahdollista hioa koko ajan parempia! Pelkän omien kurssien hiomisen lisäksi minulla on hieman kunnianhimoisempikin tavoite: olla mukana kehittämässä Suomeen geokiipeilyn koulutusjärjestelmää ja yhtenäistä turvallisuuskulttuuria. Matka on pitkä, kenties liian pitkä, mutta se ei selviä kuin lähtemällä liikenteeseen!
