Roskiin vai ei?

Tuomas Pöysti 2021

Tämä on taas kerran ennemmin filosofinen ja ajatuksia herättämään tarkoitettu teksti. Älä ota tätä minkäänlaisena täsmällisenä ohjeena kiipeilyvälineiden käyttöiän määrittämiseen. Tämä toki pätee Internetiin yleisemminkin.

Kiipeilyvälineitä tosiaan ei pitäisi käyttää ihan niin loppuun kuin monia muita tavaroita. Tämä nyt on selvää, koska kertakaikkinen hajoaminen ei ole suotavaa. Siksipä yritämme jatkuvasti arvata, milloin jäljellä oleva elinaika vajoaa siedettävän tason alapuolelle. Tähän liittyvät kysymykset ovat kestosuosikkeja kursseilla ja keskustelupalstoilla, eikä kovin absoluuttisia nyrkkisääntöjä usein (onneksi) jaella.

Maksimikäyttöikä

Ympäristöajattelu tuntuu näkyvän positiivisella tavalla välinevalmistajen ohjeissa. Viiden vuoden maksimikäyttöiät “pehmeille” materiaaleille ovat historiaa, ja osa antaa jopa kymmenen vuotta ylittäviä lukemia. Pehmeitä ovat siis polymeereja eli keinokuituja sisältävät välineet kuten nauhalenkit, köydet ja valjaat. Metallisilla välineillä kuten sulkurenkailla käyttöikä on usein rajoittamaton.

Kyse on tietenkin käyttöiän ylärajasta siinä missä todellinen käyttöikä määrittyy välineen kunnon mukaan. Kuntoa seurataan tarkastuksilla, joihin valmistajat antavat ohjeitakin. Petzlin, yllätys yllätys, ovat erinomaisia. Tässä esimerkiksi sulkurenkaiden tarkastamisen ohje.

Maksimikäyttöikä on keinotekoinen lisävarmistus. Ihanteellisessa maailmassa tarkastaminen riittäisi, ja vasta todella eläkeikäiset välineet sitä kautta poistuisivat käytöstä. Mutta tarkastaminen ei ole niin yksinkertainen asia, etenkin jos maallikoiden olisi tarkoitus huolehtia siitä.

Taas kerran on huomattava ero ammattimaisen ja harrastuskäytön välillä. Kun kyse on työturvallisuudesta ja valtavista tuntimääristä, sekä tarkastajien että tarkastusrutiinien on oltava omalla tasollaan. En tiedä, tulevatko ehdottomat vuosimäärät täältä, sillä luultavasti ammattilaiset käyttävät välineensä loppuun kauan ennen kymmenen tai viidenkään vuoden ikää. Se on kuitenkin varmaa, että jos jokin absoluuttinen raja on annettu, ammattilaisilla ja etenkin työnantajilla on huomattavasti harrastajia paremmat syyt noudattaa sitä. Kenties tarkastusproseduurit jopa kaipaavat joitain tarkkoja raja-arvoja, joita on helppoa seurata.

Joka tapauksessa aikaa on helpompaa mitata kuin välineen kulumista. Oli kyse sitten köysiteknikkojen työnantajasta tai kalliokiipeilijästä, me pidämme selkeistä säännöistä. Voihan olla, että kymmenen vuoden rajapyykki saa monet rakkaat valjaat lentämään roskiin juuri oikealla hetkellä – ei siis iän vaan kulumisen kannalta.

Polymeerien käyttöikä

Tässäpä kuuma aihe! Mainio Walter Siebert ajaa rajoittamatonta käyttöikää pehmeillekin materiaaleille (Lifespan unlimited – Keine zeitliche Ablegereife für Seile und Gurte Facebookissa). Hän vetoaa siihen, ettei nailoninkaan rajoitettu käyttöikä perustu tieteelliseen näyttöön, että suhteellisen ikivanhat köydet, nauhalenkit ja valjaat ovat kunnossa, ellei niitä ole kulutettu loppuun.

Eräät asiantuntijat uskovat, että tämä pitäisi paikkansa köysien tapauksessa, sillä kiipeilyköysissä mantteli suojaa ydintä UV-säteilyltä. Nauhalenkeissä, valjaissa ja jatkoissa taas herkät osat ovat valolle alttiina. Valolta visusti suojattu ja kokonaan käyttämätön nauhalenkki kai voisikin olla käyttökelpoinen vuosikymmenten jälkeen, mutta tässäpä tuleekin vastaan eräs hyvä perustelu jonkinlaiselle käyttöiän katolle: mitä vanhempi väline, sen epätodennäköisempää on, että sen koko käyttö- tai käyttämättömyyshistoria tunnetaan. Onko nauhalenkki tosiaan ollut koko kymmenvuotisen ikänsä pimeässä kaapissa, kemikaaleilta ja jyrsijöiltä suojassa?

Käyttöhistorian tunteminen

Tämä on taas asia, jonka ammattilaiset (etenkin työnantajat) joutuvat hoitamaan tarkemmin. Uskallan väittää: harrastajat ja elämyspalveluyrittäjät eivät tiedä täsmälleen kuinka paljon ja minkälaista käyttöä mikäkin köysi, nauhalenkki ja sulkurengas on kokenut. Sen sijaan mahdolliset ylikuormitukset, kolhiintumiset ja altistumiset kemikaaleille jne. jäänevät pääosin haaviin. Mielestäni se onkin riittävä taso.

Haaviin jääminen perustuu juuri käyttöhistorian tuntemiseen, ei tarkastamiseen. Richard Delaneylla on tästä hieno esimerkki RopeLabissa (PDF, sivun 21 yläreunassa). Olen nähnyt elävänä tämän sarjan toinen toistaan enemmän ylikuormitettuja sulkurenkaita, eikä niitä yksitellen käsissään tutkien voi juuri havaita vikoja.

Vaatimus käyttöhistorian tuntemisesta tekee kiipeilyvälineiden käytettynä hankkimisesta ongelmallista. Oma ratkaisuni on käyttää vain uusina luotettavalta jälleenmyyjältä hankittuja, mutta eihän kahdella eri omistajalla olleen välineen historia auttamatta pimennossa ole.

Eräs tärkeä osa laitteen historiaa ovat mahdolliset takaisinkutsut tai tarkastuspyynnöt, joita valmistajat silloin tällöin varulta julkaisevat. Pitää siis tietää, onko sellaisia ollut ja onko niihin reagoitu.

Kahden metrin sääntö

Urbaanilegenda kertoo, että jonkinlaiset mikromurtumat tai muu toitaiseksi tunnistamaton mekanismi ratkaisevasti ja huomaamattomasti heikentäisi metallisia välineitä, jotka ovat saaneet kolhun.

Mikromurtumamyytti voisi liittyä väsymiseen, joka perustuu särön vähittäiseen kasvamiseen vaihtokuormitusessa. Vaihtokuormitus tarkoittaa jatkuvasti nytkyttävää kuormaa, joka on osan lujuuteen nähden suhteellisen pieni mutta sinnikäs. Internetistä löytää eri tasoisesti uskottavia kertomuksia säröihin liittyvistä kiipeilyvälineiden takaisinvedoista tai jopa onnettomuuksista, joissa taustalla olisi väsyminen, jännityskorroosio tai valmistus- tai materiaalivirheet.

Joskus kuulee versiota, että teräksiset sulkurenkaat eivät niin paljon välittäisi kolhiintumisesta. Tämäkin sopisi väsymisteoriaan, sillä teräksellä, toisin kuin alumiinilla, on väsymisraja – tietyn kuorman alapuolella nitkutus voi kestää loputtomiin ilman että särö kasvaa ja osa vähitellen hajoaa.

Väitettyä ilmiötä on turhaan yritetty toistaa. Kiinnostavampaa mielestäni on se, etteivät valmistajat ole aiheesta lainkaan huolissaan. Esimerkiksi Petzl kyllä varoittaa kolhimasta sulkurenkaita, mutta kolhiminen ei ole hylkäämisperusteiden listalla. Minkäänlaisia metrimääriä ei varsinkaan mainita. Alumiini- ja terässulkurenkaiden välillä ei myöskään tehdä eroa.

Aivan kuten käyttöiän kohdalla, kahden metrin säännössä taitaa näkyä se miten kaipaamme mitattavia, selkeitä rajoja. On vaikeaa arvioida, onko sulkurengas vaurioitunut, mutta kaksi metriä osaa jokainen mitata mielessään. On sitten eri asia, onko näillä mitään tekemistä keskenään.

On vielä eräs mahdollinen perustelu kahden metrin säännölle. Välineiden aistinvarainen tarkastaminen on hankalaa, ja kun on puhe ihmisistä ja aisteista, hälytyskellojen pitäisi soida joka tapauksessa. Olemme huonoja näkemään asioita ja hyviä salaamaan tämän itseltämme. Onko kahden metrin sääntö vain diplomaattinen, pedagogisesti fiksu tapa sanoa “et kuitenkaan huomaa vauriota, joten älä luota tarkastukseen”?

Itseäni häiritsee tässä pari asiaa. Ensinnäkin olen allerginen kaikenlaiselle holhoamiselle. Siispä meidän on luettava itsemmekin mukaan tähän erehtyväisten joukkoon ja sanottava asia niin kuin se on. Toiseksi, kuten sanottu, pudottamisen ja (tarkastuksessa näkymättömän) vaurioitumisen välillä ei välttämättä ole erityistä korrelaatiota. Oikeat ongelmat ovat kenties toisaalla ja jäävät kummituskertomusten jalkoihin.

Jos epäilet, tiedätkö jo vastauksen?

Kursseilla ja keskustelupalstoilla tosiaan kysellään usein neuvoja välineiden kunnosta: pitäisikö tämä romuttaa? Eräs suosittu ja kieltämättä viisaan kuuloinen vastaus on, että jos epäilet, tiedät jo vastauksen. Myönnän itsekin pitäneeni tätä hyvänä ohjenuorana, mutta se oli ennen tärkeää oivallusta.

Pitää ymmärtää, että samassa paketissa tulee kaksi kysymystä:

1. Onko väline käyttökelpoinen
2. Kuinka vakuuttunut olen edellisestä arviosta

Jos väline ei ole käyttökelpoinen, se pitää romuttaa. Lopullista varmuutta käyttökelpoisuudesta (mitä ikinä se pohjimmiltaan edes tarkoittaa) ei koskaan saavuteta, vaan on tyydyttävä arvioon.

Arvio voi sitten omasta ja muiden mielestä olla enemmän tai vähemmän vakuuttava. On erillinen ja kiinnostava kysymyksensä, kuinka todella tulee paremmaksi välineiden arvioijaksi vaikkapa kiipeilemällä 20 vuotta, mutta oletetaan nyt, että kokenut kiipeilijä on muutakin kuin tottumuksen tuoman väärän turvallisuudentunteen varassa ja hänen arvionsa on perustellummin “oikea” kuin aloittelijan.

Miksi aloittelija ei siis kysyisi kokeneemmalta mielipidettä? Eikö se ole ainakin yksi niistä tavoista, joilla kokemus koulii paremmaksi arvioijaksi?

Ajatellaanpa sitten kokeneempaa arvioijaa. Mitä muita syitä on ylipäätään tarkastaa välineitään kuin skeptisyys, lähtökohtainen epäily niiden kunnon suhteen? Tarkastaminenhan on epäilyn vähentämistä siedettävälle tasolle. Eikö kaiken tarkastamisen pitäisi siis tuon ohjeen mukaan päätyä välineiden poistamiseen käytöstä?

Ymmärrän toki, että ohjeella tarkoitetaan “parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa” -tyyppistä viisautta. Se päteekin rajatapauksiin, mutta eikö valtaosa ole muita? Aloittelijat usein epäilevät uudenkarheita välineitä: “kestääkö tuo sulkurengas oikeasti?”.

Ihminen on kykenevä hyvin kirjavaan skaalaan pelkoja ja pelottomuuksia. Onko sänkynsä alla kenties pesivää mörköä pelkäävää viisasta neuvoa varulta olettamaan, että mörköhän siellä? Onko maapallolla varaa kulttuuriin, jossa arimmat heittävät naarmuuntuneita sulkurenkaita ja varmistuslaitteita roskiin, kun edes välineensä loppuun käyttävät eivät käytännössä koskaan kuole alumiinin murtumiseen?

Usein ohjetta ryyditetään huomautuksella, että sulkurengas maksaa kympin, henki on korvaamaton. Tässä tullaan olettaneeksi, että välineen pettäminen olisi erityisen todennäköistä. Samalla logiikalla voidaan liukua kaltevaa pintaa pitkin mahdottomuuksiin asti: kolmet valjaat päällekkäin ovat hankalat, mutta henki on korvaamaton. Ulos meneminen parantaisi elämänlaatua, mutta henki on korvaamaton.

Kaikkein eniten ohjeessa häiritsee siihen sisään leivottu ajatus, että tämänhetkinen tieto ja osaaminen riittää. Siis kyseenalaistajalla paitsi lopettamaan laitteen käytön, myös poistamaan sen kokonaan käytöstä. Miten olisi oppiminen, uteliaisuus! Korjattu versio:

Jos epäilet välineen kuntoa, tarkasta se. Jos tarkastamisen jälkeen et ole vakuuttunut laitteen kunnosta, älä käytä laitetta. Kysy kokeneempien mielipidettä, opiskele, tutki valmistajan ohjeita. Jos et edelleenkään vakuutu laitteen turvallisuudesta, poista se kokonaan käytöstä.

Mitä sanoo valmistaja?

Katsotaanpa vielä, miten valmistajat tähän kaikkeen suhtautuvat. Olen koonnut tähän muutamien valmistajien sulkurenkaiden käyttöohjeista esimerkkejä välineen hylkäämisen ehdoista:

• “It has been subjected to a major fall (or load)”
• Väline ei läpäise tarkastusta
• Käyttäjä epäilee välineen kuntoa
• Käyttöhistoriaa ei tunneta
• Kun muutokset laissa, standardeissa, teknisissä asioissa tai yhteensopivuudessa tekevät laitteesta vanhentuneen

Ensimmäinen, suomentamaton kohta on Petzlin kaikkia välineitä koskeva klassikko. Monet valmistajat pikemminkin toteavat, että laite voi vaurioitua jo ensimmäisellä käyttökerroilla kolhujen, kulumisen, ruosteen, kemikaalien jne. takia. Kuten aiemmin sanottu, kalliolle pudottaminen ei ole yhdessäkään tuntemassani ohjeessa suoraviivainen hylkäämisperuste.

Sen sijaan epäily kunnosta on, vanha tuttu. Ymmärrän kyllä hyvin, etteivät välineiden valmistajat halua runoilla mitään käytön keskeyttämisestä ja asian selvittämisestä ennen romuttamista, puhumattakaan vakuuttuneisuuden asteista. Oli neuvo sitten kuinka hyvä tai huono vain, sehän ei liity välineen teknisiin ominaisuuksiin mitenkään, vaan valmistaja tässä opastaa käyttäjää päätöksentekoprosessissa. Kenties ymmärrettävää, ainakin jos halutaan saada käyttäjälle tunne vastuun siirtämisestä hänen harteilleen.

Toinen vastuun siirtämiseltä haiskahtava epämääräisyys on tuo “major fall (or load)”. Sehän voi tarkoittaa ihan mitä vain. Ohje koskee myös pehmeitä välineitä, joten jos tämän tulkitsee tarkoittavan että pudonnut sulkurengas on hylättävä, ei kannata heittää köyttäkään. Kiipeilijän putoamisen pysäyttämisestä siinä tietenkin puhutaan (pysäyttämättä jäänyt putoaminen nyt ei välineitä rasita, hehe).

Black Diamond korostaa sitä, että välineet on tarkastettava välittömästi kun epäillään niiden kokeneen jotain vahinkoa. Pidän tästä, se korostaa tarkastusta suhteessa joihinkin absoluuttisiin sääntöihin. Joskus tarkastamiseen muuten annetaan ihan kvantitatiivisia ohjeita, esimerkiksi että metallia saa olla kulunut pois korkeintaan 1mm. Tämä on harvinaista, ja oleellisin osa tarkastusohjeita perustuu pelkkään aistinvaraiseen arviointiin.

Siispä lujimpia ja viisaimpia käyttöohjeista löytyviä edellytyksiä laitteen käytölle ovat:

1. Käyttöhistorian tunteminen
2. Säännöllinen tarkastaminen, etenkin jos epäilee kuntoa
3. Valmistajan takaisinkutsujen, lakien ja muun sellaisen tunteminen

Mitäpä tuohon enää lisäisi.