“Pro tips”, mitä ne ovat? Ammattilaisten neuvoina markkinoidut kikat? Usein jotain teknisesti hienoa, yllättävää ja etenkin uutta. Mutta onko tekninen kikkailu ja uusimpien temppujen viljely itse asiassa ammattilaisille tyypillistä?
Oma päivätyöni ei liity mitenkään kiipeilyyn. Työni on melko erityistä lääkinnällisen tekniikan digitaalista käsityöläisyyspuuhaa, ja sen ytimessä on 3D-mallintaminen tietokoneella. Osaan suunnitella yksilölliseen käyttöön valmistettavia lääkinnällisiä laitteita, kuten titaanisia levyjä, joilla väärissä paikoissa olevat luut kiinnitetään oikeille paikoilleen millilleen kirurgien kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti. Sanoisin, että juuri 3D-mallintaminen eli näiden osien muotojen suunnittelu tietokoneen avulla on suurin osa ammattitaitoani. Ja vaikka itse sanonkin, olen tässä harvinaisessa erityispuuhassa melkoisen kokenut, luultavasti ainakin Suomen kärkisijalla. Ehem, ehem.
Syy kenties yllättävään kissan oman hännän nostamiseen on tässä: Jos nyt sitten menen johonkin 3D-mallintamista käsittelevälle nettifoorumille, tunnenko olevani kykenevä jakelemaan niitä pro-tipsejä? En todellakaan. Maailma on väärällään innokkaita 3D-mallintajia, joilla on mittava määrä monenlaista kikkaa ja temppua jaettavaksi. Luultavasti en omassa työssäni juurikaan niitä tarvitse, sillä työlle on tyypillistä se, että samat asiat toistuvat kerrasta toiseen. Tarkoitus on pikemmin tuottaa kerrasta toiseen se sama, ennenkin toiminut lopputulos, kuin keksiä pyörä joka kerran uudelleen. Todelliset potilastapaukset ovat ikään kuin saman asian uudelleen sovelluksia.
Osaan maallikoksi aika paljon anatomiaa sekä siihen liittyvää latinaa ja asiakkaanani olevalle lääkärille esitettävät “anteeksi, mitä tarkoittaa anterolateraalinen” -tyyppiset kysymykset ovat jo osaltani melko harvinaisia. Tunnen EU:n lääkintälaiteasetusta ja sitä edeltänyttä direktiiviä (etenkin yksilölliseen käyttöön valmistettavien laitteiden osalta), lääkinnällisen tekniikan laatujärjestelmiä, materiaalien bioyhteensopivuusasiaa, lisääviä valmistusmenetelmiä ja monia muita hienojen termien taakse kätkeytyviä arkisia asioita.
Tämä ovat työtäni, ja jos en ole siinä pro, todella harva on. Jos nyt sattuisi olemaan jokin keskusteluryhmä, jossa juuri samaa työtä ja täsmälleen samoilla työkaluilla tekevät jakaisivat neuvoja toisilleen, saattaisin ehkä pystyä auttamaan monia. Sellainen ryhmä onkin, he ovat kollegani työpaikalla. Muita ei kiinnosta, eikä muiden kanssa voisi tarkempiin yksityiskohtiin mennäkään yrityssalaisuus- ja tietosuojasyistä. Lääkintälaiteasetuksesta, latinasta tai anatomiasta puhumattakaan, en menisi julkisesti pahemmin neuvoja jakelemaan.
Ei ketään ulkopuolista kiinnosta, kuinka pystyn itse tehostamaan juuri omaa työtäni pienen hitusen kerrallaan sieltä täältä, tai kuinka saa taas 5% nopeammin ja näppärämmin mallinnettua silmäkuopan ja poskiontelon välisen seinän rekonstruoivan titaanilevyn. Käytän siihen hyvin tylsiä menetelmiä – mitä enemmän perus-, sen parempi.
Nyt päästään kiipeilyyn! Väitän, että jos tämän kaiken kääntää kiipeilyksi, ne tylsät menetelmät ovat edelleen tylsiä: kahdeksikkosilmukoita, aivan tavallisia sulkurenkaita ja nauhalenkkejä. Ei mitään uusia ja ihmeellisiä solmuja tai välineitä.
Ei tarvitse olla ammattilainen hoksatakseen, että paalusolmu on kenties nopeampi solmia pylvään ympärille kuin kahdeksikkosilmukka. Tai että ATC:n varmistava autoblock-prusik kannattaa solmia niin, että prusik-lenkin solmu jää prusik-sorkan yläpuolelle. Toki ammattilaisilla on useimpia harrastajia paremmat mahdollisuudet testata menetelmiä käytännössä (paitsi jos työnantajan säännöt tai oma turvallisuussuunnitelma kieltävät poikkeamisen ohjeistetuista tavoista).
Nyt tarkkana! En tosiaankaan väitä, etteikö monilla korkean paikan touhujen ammattilaisilla olisi valtava määrä annettavaa kaikille oppimaan pääseville – myös niitä tajunnan pienesti räjäyttäviä kikkoja, joita sitten palaa halusta päästä näyttämään eteenpäin. Mutta väitän, ettei se osaaminen ole seurausta ammattilaisuudesta. Näiden välillä saattaa olla korrelaatio, mutta kausaatio ei ole itsestäänselvyys.
Sanalla amatööri on huono kaiku, mutta kaunis etymologia:
Amare (rakastaa latinaksi) – Amator (rakastaja)
Suomeksi harrastaja on tietenkin sellainen, joka tekee jotain hartaasti. Rakastamaansa asiaa, epäilemättä!
Väitän, että kuuntelemisen arvoiset ammattilaiset ovat etupäässä amatöörejä, sanan positiivisimmassa mahdollisessa merkityksessä. He rakastavat lajia niin paljon, että ovat saaneet siitä myös ammatin. Ammattilaisuus seuraa heillä amatööriydestä, samoin kasvu kohti guruutta.
Itse en ole päivätyössäni amatööri, vaan pelkästään pro. Teen sitä työtä noin 1600 tuntia vuodessa. Muulloin en asiaa mieti, en ainakaan hartaasti tai rakkaudella.
Kiipeilykurssien ja muiden tapahtumien järjestämisessä olen todellinen amatööri! Sitä tulen tänä vuonna tehneeksi luultavasti 357 tuntia (48 eri tapahtumassa), kun lasketaan vain varsinainen tapahtumien kesto. Lisäksi mietin, harjoittelen, tutkin ja fiilistelen tätä aihetta jatkuvasti.
En väitä, että rakkaus lajiin tekisi esimerkiksi itsestäni automaattisesti asiantuntijan, jota kannattaa kuunnella. Enhän edes ole tarpeeksi amatööri, että olisin rakentanut aiheesta itselleni kokopäiväisen työn. En ylipäätään tarkoita puhua tässä itsestäni, vaikka nyt itseäni satuinkin käyttämään esimerkkinä.
Kuunnellaan amatöörejä! Ammattilaisuus olkoon plussaa.