Tuomas Pöysti 2020

On itselleni hyvin tyypillistä, että otsikoin tämän tekstin niin kuin otsikoin. Tulisin ymmärretyksi paljon paremmin, jos olisin valinnut otsikoksi “Prusikeista”. Mutta minkäs teet – mielestäni prusik on kyllä kitkasorkka, mutta kaikki kitkasorkat eivät ole prusikeja.

Kirjoitan tässä siis ajatuksiani kitkasorkista. Taaskaan en edes pyri yleiseen oppikirjaesitykseen, vaan poimin ihmeteltäväksi itselleni tärkeitä ja kiinnostavia, toivottavasti osin yllättäviäkin tiedonmuruja. Tämänkään tekstin perusteella ei missään tapauksessa pidä mennä kokeilemaan itselleen uusia menetelmiä.

Puhun kitkasorkkien keksimisestä. Keksiminen tarkoittaa tässä yhteydessä asian tuomista yleiseen tietoisuuteen. Englannin kielessä on kaksi eri sanaa keksimiselle, invent ja discover. Suomeksikin keksiminen tarkoittaa vanhastaan huomaamista. Solmujen kohdalla tekisi mieli ajatella, että kyseessä on discovery, huomaaminen tai löytäminen pikemmin kuin uuden asian synnyttäminen. Toiseksi, luultavasti melko harvoin solmun keksijänä tunnettu on ollut sen ensimmäinen käyttäjä.

Kitkasorkista löytyy pilvin pimein kuvia netistä, mutta yritän tehdä yhden asian hieman eri tavalla kuin useasti: tämän tekstin kuvissa sorkat näytetään kuormitettuina. Tyypillisin ero oppikirjamaisten ja sellaisina oikein hyvien kuvien ja oikean elämän välillä on se, että sorkan ylimmät kierrokset valuvat sulavasti sorkan päältä, eivät kaavaamaisen kulmikkaasti.

Kitkasorkista yleensä

Kitkasorkilla (friction hitch) tarkoitan tässä sorkkia, jotka tarttuvat jännitettyyn tai ainakin suhteellisen suorana olevaan (ydinmantteli)köyteen. Kalliokiipeilyssä on tavallisinta sitoa kitkasorkalla köyteen narulenkki, mutta esimerkiksi arboristit käyttävät usein yksinkertaista narua, jonka päissä on silmukat.

Kitkasorkan toisen osapuolen (sen kappaleen, jonka ympärille sorkka rakentuu) ei sinänsä tarvitse olla köysi. Esimerkiksi oksattomaan puuhun voi kiivetä niinkin yksinkertaisella kitkasorkalla kuin leivonpäällä (lark’s head). Lipputankoonkin pääsee, mutta siihen tarvinnee jotain tarttuvampaa sorkkaa.

Kitkasorkat eivät tyypillisesti ole siinä mielessä henkeä suojaavia järjestelmän osia, ettei niihin ole tapana luottaa ilman erillistä varmistusta (esimerkiksi backup-solmu prusikoidessa). Ne eivät vastaisikaan samanlaisiin vaatimuksiin kuin mitä varsinaisille solmuille asetetaan, eikä niiltä tarvitse sitä vaatiakaan.

Kalliokiipeilyssä kitkasorkkien materiaalina käytettävää narulenkkiä sanotaan oireellisesti prusik-lenkiksi.

Prusik

Mikä se prusik sitten on? Itävaltalainen Karl Prusik toi prusikin yleiseen tietoisuuteen vuonna 1931. Prusik on kuin leivonpää steroideilla: yhden pujottamisen sijasta tarvitaan kolme. Enemmän tai vähemmänkin voi käyttää, riippuen tarvittavan kitkan määrästä, eikä kannattane etsiä tarkkaa rajaa, milloin lopputulos lakkaa olemasta prusik.

Onnistun mielestäni olemaan suhteellisen suvaitsevainen mitä tulee solmujen nimiin. Se, että sanaan prusik ilmestyy uusia kirjaimia (prussik, prussic, prussick), jää rajani ulkopuolelle. Kysehän on kuitenkin historiallisen henkilön nimestä, missä ei mielestäni pitäisi olla mitään tulkinnanvaraa. Vai miten olisi Paassiciven-Keckosen linja?

Prusik on oma valintani, jos kitkasorkan on tarkoitus pitää luistamatta kaikissa tapauksissa. Se on myös jonkinlainen teollisuustandardi pelastusalalla. Kaksi peräkkäistä, kuorman enemmän tai vähemmän tasan jakavaa prusikia (tandem-prusik) antaa huomattavasti lujemman lopputuloksen kuin yksittäinen prusik, eikä pelkästään yksinäisen prusik-paran takia; myös köyden mantteli pääsee vähemmällä tandemin tapauksessa. Tämä näkyy selvästi alla linkatusta ITRS-paperista.

Prusik on vähän kuin alppiperhonen: sitä saa kuormittaa kumpaankin suuntaan, joten sitominen käy helposti.

“Ranskalaiset prusikit”

Ranskalaiset prusikit ovat oikeastaan kategoria, jonka alle katsotaan kuuluvan muutama kitkasorkka. Näitä sorkkia yhdistää se, että niissä lenkin tai narun molemmat päät kiinnitetään sulkurenkaaseen.

Machard

Tavallisimmin – ainakin kalliokiipeilyssä – ranskalaisena prusikina tunnetaan sorkka, jota itse soisin kutsuttavan machard-sorkaksi. Sen on tehnyt tunnetuksi ranskalainen Serge Machard vuonna 1961. Eric Vola kirjoittaa tästä ranskankielisessä artikkelissaan, jonka kielitaidotonkin voi onneksi nykyisin oikein näppärästi kääntää englanniksi. En käy jakelemaan itse tekemääni käännöstä. Kutsun machardia tässä “oikealla” nimellään, vaikka yleensä suostun puhumaan ranskalaisesta prusikista.

Machardin ehdoton etu on sen kohtuullinen pitävyys. Esimerkiksi prusikoidessa kitkasorkan on kannateltava prusikoijan paino. Valuminen ei ole hengenvaarallista (joskaan ei myöskään tee hyvää köysille eikä narulenkeille), ja tietyissä tilanteissa toimintaa helpottaa valtavasti, jos oman painonsa kuormittaman kitkasorkan saa vedettyä löysäksi. Machardin kanssa tämä onnistuu.

Tästä syystä machard on loistava yleistyökalu, eikä useimmilla kiipeilykursseilla tai vaikka Suomen Kiipeilyliiton ohjaajakursseilla varsinaisesti muita kitkasorkkia tyrkytetäkään.

Eräissä piireissä elää käsitys, että machardin (eli “ranskalaisen prusikin”) ainoa oikea muoto on sellainen, missä narulenkin päät menevät puoli kierrosta ristiin juuri ennen sulkurengasta. Tämä on askarruttanut itseäni kauan, ja tein asiasta pienen mielipidekyselyn RopeLabin Facebook-ryhmässä. Kyselyyn vastasi vuorokauden aikana 26 enemmän tai vähemmän asiantuntevaa ryhmän jäsentä.

Kysymys kuului: Kumpi on oikein, jos halutaan solmia “Ranskalainen prusik”, machard, autoblock tai miksi ikinä sitä kutsutaankaan? Vaihtoehdot olivat:

1. A
2. B
3. Molemmat yhtäläisesti
4. Molemmat, mutta A on suositeltava
5. Molemmat, mutta B on suositeltava
6. Toinen on parempi tilanteesta riippuen

• Yksikään ei ollut sitä mieltä, että B on ehdottomasti oikein
• 8% oli sitä mieltä, että A on ehdottomasti oikein
• 15% piti molempia yhtä hyvinä
• 42% piti A:ta parempana, joskin molempia hyväksyttävinä
• 4% piti B:ta parempana, joskin molempia hyväksyttävinä
• 31% piti molempia hyvinä tilanteesta riippuen
• 46% piti molempia yhtä hyvinä tai asiaa tilanteesta riippuvana
• A:ta joko ainoana oikeana tai parempana piti 50%
• B:tä joko ainoana oikeana tai parempana piti 4%

Yksikään vastanneista ei siis yhtynyt väittämään. Lähestulkoon kolmasosa piti asiaa tilanteesta riippuvana. Itsekin olen aina ymmärtänyt asian niin, että tyyppi A on parempi kuin B, jos B:ssa on yksi kierros vähemmän – jos nimittäin haetaan parempaa pitävyyttä. Päiden laittaminen ristiin ikään kuin vastaa vajaata lisäkierrosta, ja tätä muuttujaa voi käyttää kitkan säätelemiseen siinä missä kierrosten määrääkin.

Kierrosten määrästä puheen ollen, se ei ole kaikissa ranskalaisissa prusikeissa täysin vapaasti valittava asia. Esimerkiksi Bealin kaupallisten “prusik-lenkkien” ohjeissa on kerrottu, millaisia sorkkia lenkillä saa tehdä. Pitkien lenkkien kohdalla machard on kielletty. Koska koko lenkki osallistuu sorkkaan, lenkin pituus määrää osittain kierrosten määrän, ja machard ei ilmeisesti ole kovin toimiva suurella määrällä kierroksia.

Tresse-versiot

Tresse on ranskaa ja tarkoittaa punottua. Machard tresse on machardin versio, jossa sulkurengasta lähestyvät lenkin päät on tosiaan “punottu” köyden ympärille.

Ranskalaisissa prusikeissa on ylipäätään tärkeää, että sorkka asetellaan luonnolliseen muotoonsa. On tarkoituskin, että ylimmät kierrokset ikään kuin valuvat pinon päältä. Tresse-versiossa ei ole kysymys vain tästä. Siinä missä machard voidaan sitoa aloittamalla lenkin toisesta päästä ja lisäämällä kierroksia vain yhdellä irtopäällä, tresse-versiossa on käytettävä molempia päitä vuoroin irtopäänä. Päät ikään kuin menevät vuorotellen toistensa yli.

Machard tresseen tarvitaan (ja kelpaa) huomattavasti pidempi lenkki kuin machardiin.

On käynyt mielessä, olisiko machardin päiden ristiin laittamiseen liittyvän myytin taustalla jonkinlainen yritys sitoa tresse-versio.

Valdotain

Valdotain ja etenkin sen tresse-versio ovat arboristien suosimia sorkkia. Ne ovat aivan vastaavia kuin machard ja machard tresse, mutta materiaalina käytetään yksinkertaista narua, jonka päissä on ommellut tai pleissatut lenkit.

Klemheist

Oman kokemukseni mukaan klemheist on tavallisin nimi kitkasorkalle, joka on käytännössä machard, jonka alempi pää on pujotettu ylemmästä läpi.

Klemheist ja prusik eivät ylempänä hahmottelemani epävirallisen määritelmän mukaan kuulu “ranskalaisiin prusikeihin”, koska vain lenkin toinen pää kiinnitetään sulkurenkaaseen. Tästä huolimatta jopa Wikipedia tuntee klemheistin French Machard Knotina. Voi olla, että tälle nimelle on hyvätkin historialliset perustelut, mutta eikö varsinainen, melko kiistaton machard sitten ole ranskalainen? Kun sen kuitenkin on “keksinyt” ranskalainen Machard…

Oli miten oli, klemheist on prusikin tavoin hyvin napakasti pitävä kitkasorkka. Siinä missä prusik on kuin alppiperhonen, klemheist on kuin suunnattu kahdeksikkosilmukka – sitä pitäisi kuormittaa vain tiettyyn suuntaan. Toiseen suuntaan kuormittaminen ei tosin ole yhtä huono juttu kuin suunnatun kasin kohdalla, ja “väärään suuntaan” kuormitetulla klemheistilla on nimikin: hedden-sorkka.

Klemheistin etuna prusikiin verrattuna voi pitää sitä, että sen sitominen ja purkaminen edellyttävät vain yhden pujottamisen siinä missä prusik vaatii kolme.

Bachmann

Bachmann on sulkurenkaan ja narulenkin avulla rakennettava kitkasorkka. Toisin kuin joskus luullaan, bachmannin sulkurengas ei ole kuin nousukahvan kädensija. Bachmann pitää vain, kun narulenkin alapäätä kuormitetaan. Ellei nousukahva-analogialla sitten tarkoiteta vain sorkan siirtämistä ylöspäin, nimittäin bachmann juuri löystyy mukavasti sulkurenkaan avulla.

Bachmann ei ole kovin tahmeasti tarrautuva. Omien mittausteni mukaan yli 4 kN pito vaatii aika paljon kierroksia. Se on ymmärrettävää, koska köyden lisäksi sorkan puristuksiin jää liukas sulkurengas. Toisaalta kitkasorkan ei välttämättä tarvinne luistamatta kestää niinkään isoa voimaa.

Blaken sorkka

Blaken sorkka on suuri suosikkini. Se on arboristien hyvin tuntema kitkasorkka, ja ansaitsisi ehdottomasti päätyä jokaisen solmuista kiinnostuneen kalliokiipeilijän työkalupakkiin.

Pelastustekniikoita harjoitteleville kiipeilijöille usein vähän naureskellaan, ettei temppujen vaatimia tarpeita ole kuitenkaan koskaan mukana. Blaken sorkka on loistava esimerkki minimalismista, johon oikeilla työkaluilla pääsee: köydestä itsestään sidottu blaken sorkka kantaa helposti ihmisen painon ja liikkuu suhteellisen helposti kuormittamattomana. Köysitarraimeksi riittää siis köyden pää – tai jopa mutka köyden keskeltä.

Blaken sorkkaa kuormitetaan vain toisesta päästä. Toiseen näkee joskus solmittavan pysäytyssolmun. Itse ajattelen, että kaikki kitkasorkat vaativat joka tapauksessa erillisen varmistuksen – ne ovat yleensä vain apuvälineitä – enkä ole käyttänyt pysäytyssolmua. Etenkään blaken sorkan ei tarvitsekaan kantaa kiipeilijän painoa enempää, se hoitaa silti hommansa improvisoidun jalkalenkin köysitarraimena tai vaikka varmistuksesta irrottautumisessa.

Materiaalien mitoittaminen

Tämän kohdan ydinsanoma on helposti sanottu: Älä lue kitkasorkkasi mittoja netistä, selvitä ne itse kokeilemalla. Jos joku sanoo, että prusik-lenkin oikea pituus on täsmälleen se ja se, hän ei oikeastaan voi olla oikeassa. Väittämään on vähintään uitettu piilo-oletukset köyden ja narun paksuuksista. Myös muut tekijät kuten materiaalien notkeus ja pehmeys vaikuttavat paljon. 

Arboristit nauravat makeasti kalliokiipeilijöiden ja pelastusammattilaisten nyrkkisäännöille siitä, kuinka paljon köyttä ohuempaa kitkasorkkaan käytetyn narun on oltava. Kuten sanottu, blaken sorkka tarttuu suhteella 1:1. Arboristi saattaa käyttää 10 mm köyttä ja 8 mm narua.

On kuitenkin selvää, että ohut naru tarttuu paksua jämäkämmin. Itse suosin 6 mm narua kaikilla köysillä, kun kyse on kiipeilystä. Sopivasti mitoitetulla lenkillä saa esimerkiksi hyvin pitävän machardin kahdelle 10 mm single-köydelle (esimerkiksi neljä kierrosta), yhdelle singlelle tai kahdelle  8 mm puoliköydelle (viisi kierrosta) ja yhdelle puoliköydelle (kuusi kierrosta). Kierrosten määriä ei missään tapauksessa pidä ottaa ohjeena, ne ovat vain antamassa ideaa kunkin omaan tutkimukseen.

Tässäpä sopiva iltapuhde syksyn sadepäiville. Tarvitset siihen oman köyden ja reilusti ylimitoitetun pätkän esimerkiksi 6 mm tarvikenarua, vaikkapa puolitoista metriä. Naru kannattaa leikata vasta sitten kun oikea lenkin pituus on löytynyt. 

Lähteet

Son of a Hitch: A Genealogy of Arborists’ Climbing Hitches, Mark Adams, Arborist News, 2005 http://www.treebuzz.com/pdf/0505_geneology.pdf

Le noeud Machard et son histoire, Eric Vola, CAF-Marseille, 2015 http://cafmarseille.free.fr/spip.php?article553

Slow Pull Testing of Progress Capture Devices, McCullar II, James; Walker, DJ, ITRS 2014 http://itrsonline.org/wordpress/wp-content/uploads/2015/02/009.Walker.McCullar.2014.pdf