Tuomas Pöysti 2021

Tarinat ovat kuulemma tärkeä juttu nykyään. Itse miellän tarinan sadun synonyymiksi, mutta ilmeisesti viestintäkonsultti ei käyttäisi näitä sanoja aivan tasavertaisesti opastaessaan yritystä kertomaan itsestään tai tuotteistaan.

Itse olen kouluttajana pahemman kerran sanallistamaan taipuvainen. Tulen kertoneeksi asioita, joita voisi myös vain näyttää. Siinä on jotain putkiaivoista ja akateemisehkoa. Ikään kuin työn alla olisi jokin tieteellinen artikkeli, missä kaikki oleellinen on esitettävä mahdollisimman täsmällisesti. (Huomaan, että edellisestäkin virkkeestä olisi voinut jättää pois sanat “oleellinen” ja “mahdollisimman” ilman että sisältö olisi oleellisesti muuttunut…). Olkoon tämä siis pikemmin itsetutkiskelua kuin muiden suomimista!

Sliding X (tai equalette)

Pidin pitkään tärkeänä opettaa kalliokiipeilyn peruskurssilla sliding x:n (kuten se solmuineenkin usein Suomessa tunnetaan, tai equaletten). Sen opettaminen on kivaa, jos tykkää puhua asioita, jotka toivottavasti aiheuttavat kuulijoissa ahaa-elämyksiä.

Sliding X:n pedagoginen reitti, tarina on tällainen:

Tavoitellaan itsetasapainottavaa ankkuria kahteen pisteeseen. Kiinnitetään nauhalenkki päistään pisteisiin ja laitetaan keskelle sulkurengas. Näytetään, kuinka sulkurengas kivasti liukuu kuormituksen suunnan vaihdellessa.
Kysellään ja huomataan, että ongelmana on redundanssin puute. Jos nauhalenkki irtoaa, sen pää sukeltaa sulkurenkaan läpi.
Todetaan, että ylipäätään sulkurenkaan ei pitäisi olla koko nauhalenkin ympärillä, vaan aina sisällä niin, että lenkki ja rengas ikään kuin muodostavat ketjun. Itse olen tässä yhteydessä kertonut eräästä onnettomuudesta, jonka tämän nyrkkisäännön seuraaminen olisi kukaties estänyt.
Näytetään, kuinka X-temppu saa sulkurenkaan nauhalenkin sisälle. Nautiskellaan hehkulamppujen loisteesta kurssilaisten päiden päällä – ehkä?
Todetaan vielä kaksi ongelmaa: piteneminen (extenstion) ja se, että nauhalenkin katkeaminen johtaa ankkurin pettämiseen.
Korjataan tämä lisäämällä solmut. Voidaan vielä spekuloida sillä, kuinka solmut kenties vaimentavat iskua jne.

Tähän saa menemään puoli tuntia, jos oikein mehukkaasti juttelee ja saa kurssilaiset innostumaan osallisuvaisiksi. Mitä sillä puolella tunnilla saa?

Tai mitä jää saamatta, jos tekee viidessä minuutissa isoon solmuun perustuvan ankkurin? Puhuttavaa voisi olla hieman siinä, onko solmun aina oltava kahdeksikko vai kelpaako umpisolmu joillain materiaaleilla (mikä muuten on vielä tärkeämpi kysymys sliding X:n kohdalla). Tasapainottamista ei edes tarvitse mainita. Jokainen tajuaa sen käytännössä sikäli kun sillä edes on merkitystä. (Kirjoittanen aiheesta jossain välissä.)

Noh, kerron tätä tarinaa edelleen, sillä jos toimeksiantaja niin haluaa, niin täältä pesee vaikka sliding X:ää! Väitänpä kuitenkin, että tämä ankkurimalli sinnittelee joidenkin kurssien opetussuunnitelmassa juuri tämän oletetun pedagogisen mehukkuuden takia.

Solmujen lujuudet

Tykkäsin aikoinaan myös solmujen lujuuksista – tämänhetkiset ajatukset voi lukea täältä.

Miksi nämä turhanpäiväiset prosentit löytävät tiensä oppikirjoihin ja kursseille? Luulen, että kyse on taas tarinan vetovoimasta. Kun itse tietää, että eri solmut todella kurittavat köyttä eri tavoilla, ja että köysien lujuuksia erilaisilla solmuilla on vertailtu tuhannet kerrat, tuntuu jotenkin tyhmältä sanoa vain että tämä on hyvä solmu, käyttäkää sitä.

Mutta kukapa ei vaikuttuisi kouluttajasta, joka luettelee ulkomuistista prosenttilukuja ja vieläpä uskottavasti selittää ne solmujen erilaisilla geometrisilla ominaisuuksilla. Käykö ajatus ollenkaan sen kautta, onko tiedolla merkitystä juuri tämän kurssin osallistujille? Tuskin, sillä prosenteilla ei ole mitään merkitystä juuri kenellekään.

Harmi, sillä keskustelupalstoja seuraillessa huomaa, kuinka sitkeässä nämä luvut monien ajatuksissa ovat. Mitä kaikkea hyödyllisempää silläkin aivokapasiteetilla tekisi! Korostetaan nyt vielä, että akateeminen tutkimus on asia erikseen. Tarkoitan tässä peruskiipeilijöiden arkea tavallisine solmuineen.

Nykäysvoimat

Olen (ehkä turhankin) suuri “lehmänhännän varaan ei saa pudota” -valistaja. Silti välillä vähän ärsyttää tämän sinänsä oikein hyvän DMM:n artikkelin siteeraaminen. Usein nimittäin käy niin, että sen perusteella päätellään, että dyneemanauhalenkin varaan putoava ihminen voisi katkaista nauhalenkin (kuten artikkelin otsikko tuntuu lupaavan) tai kenties jopa repäistä pultin kalliosta.

En väitä tietäväni ettei voisi, mutta artikkelin koeasetelmasta sitä ei pidä mennä päättelemään. Nailon on joustavampaa kuin dyneema, mutta ihminen on luultavasti vielä joustavampaa.

Hieman lukiofysiikkaa: 1,2 metrin matkan pudottuaan 100-kiloisen massan liike-energia on vajaat 1,2 kJ (kilojoulea). Tämä on se energia, joka rikkoo asioita kun massa vaikkapa törmää lattiaan tai slingi yrittää pysäyttää sen. Energia liittyy voimaan siten, että jos liike-energia E samutetaan jarruttamalla liikkuvaa massaa tasaisella voimalla F matkan X ajan, voiman on oltava suuruudeltaan F = E/X.

Siispä jos halutaan pitää voimat alle 10 kN:ssa, kun pudotaan 60 cm nauhalenkin varaan putoamiskertoimella 2, jarrutusmatkan on oltava vähintään 1,2kJ/10kN = 0,12m – sillä oletuksella toki, että jarrutus on voimaltaan tasainen koko tämän matkan ajan. Luultavasti todellisuudessa tarvittaisiin parinkymmenen sentin jarrutusmatka.

Aika pitkä matka kieltämättä! On helppo uskoa, ettei dyneemanauhalenkki veny niin paljon. Teräspuntti taas ei veny käytännöllisesti katsoen yhtään, ja siinä se niksi onkin. En osaa sanoa, kuinka helposti valjaiden varaan putoavan ihmisen painopiste notkahtaa 20 cm alaspäin ruumiin pehmeyden takia, mutta joka tapauksessa se notkahtaa paljon enemmän kuin teräspuntin. Jos on nähnyt ällistyttäviä suurnopeuskameralla kuvattuja videoita erilaisista törmäyksistä, ei 20 sentin lötkähdys kuulosta lopulta yhtään mahdottomalta tempulta ihmiskropalle. Etenkin kun muistetaan, että tuo 10kN voima vastaa suurin piirtein 1000kg painoa – kyllä sillä ihmisliha kummasti venyy.

Oleellista on tietenkin se, mitä tämä tärsky ja painopisteen pakotettu kahdenkymmenen sentin siirto tekee ihmisen yllättävän notkealle tomumajalle.

Oma tapani kertoa tämä on erilainen: Valjaat ja lehmänhäntä pysäyttävät putoamisen kuin lankkulattia. Ei kannata pitää lehmänhännässä löysää yhtään enempää kuin miltä korkeudelta suostuu putoamaan lattialle takamukselleen. Muuten, kuka olisi huolissaan erityisesti siitä, että lattia pettää ja takamuksen omistaja putoaa alakertaan ja kuolee siihen?

Entä Todd Skinnerin valjaat?

Joko olen edelleen pahasti joidenkin tarinoiden lumoissa tai sitten on olemassa pedagogisessa mielessä hyviäkin kertomuksia. Kerron usein Todd Skinnerin valjaista. Niistä kertovat monetkin, ja tulkinta niiden tarinasta saattaa vaikuttaa jopa Black Diamondin käyttöohjeisiin.

Toisaalla törmää selityseen, että Skinnerin leivonpäällä varmistuslenkkiin kiinnittämä lehmänhäntä olisi estänyt varmistuslenkkiä pyörimästä vapaasti ja siksi se olisi kulunut aina samasta, vaikeasti tarkastettavasta kohdasta. Tuo yllä linkattu Black Diamond QC lab -artikkeli (ihan lopussa) taas tuntuu arvaavan, että itse lehmänhäntä olisi kuluttanut varmistuslenkin poikki.

Mielestäni on kyllä kiinnostavaa, miksi Skinnerin valjaat tarkalleen hajosivat. Se on kiinnostavaa samalla tavalla kuin se, että tilastollisesti kahdeksikkosilmukka saattaa olla X prosenttyksikköä lujempi kuin paalusolmu, keskihajonnalla Y, kun käytetään köyttä Z. Ja se, että jokin solmu pettää useimmin siitä ja siitä kohdasta, joka korreloin tämän ja tuon fysikaalisen mallin kanssa niin ja niin hyvin.

Mutta nähdäkseni näillä tarinoilla ei voi peruskurssilla osoittaa, että lehmänhännän liittäminen leivonpäällä varmistuslenkkiin on vaarallista. Tuosta surullisesta tapahtumasta on todellistakin opittavaa, mutta se kaiketi on opettavaiseksi tarinaksi turhan triviaali: älä käytä liian kuluneita valjaita.