Vaakasuuntaiset turvaköydet
Tuomas Pöysti 2020
Jaanpa muutaman ajatuksen turvaköysistä. Tarkoitan turvaköydellä sellaista enemmän tai vähemmän vaakatasoon ja reunan suuntaisesti viritettyä köyttä, jonka tarkoitus on estää vaarallisessa paikassa jalan liikkuvia putoamasta. Tällaista järjestelyä käytetään niin korkean paikan töissä kuin elämystapahtumissa, mutta keskitytään tässä jälkimmäiseen.
Joskus rakennellaan myös pystymmässä asennossa, siis potentiaalisen putoamisen suuntaisesti viritettyjä turvaköysiä. Katsotaan jos joskus kirjoittelen niistä osan II.
Estää vai pysäyttää?
Onko jokainen korkean paikan reunalla oleva kaide riittävän luja kiipeilyankkurina käytettäväksi? Olen samaa mieltä, ei ole. Silti ne tekevät saman asian kuin kiipeilyankkuri: estävät maahan putoamisen. Ero on siinä, että kaide estää putoamisen ylipäätään, ankkuri maahan asti putoamisen.
Kaide on siis putoamisen estävä ja kiipeilyankkuri yleensä putoamisen pysäyttävä järjestelmä. Tämä ero tuntuu etenkin harrastepuolella jäävän yllättävän monilta sisäistämättä. Tässä on hyvä teksti aiheesta Vandernetilta, koskien siis korkean paikan töitä.
Turvaköysi voi toimia kuin kaide. Olen itse esimerkiksi KTO-kursseilla verrannut turvaköyttä koiran juoksunaruun. Se, että koira on kytkettynä, ei suojele koiraa auton runtelemaksi tulemiselta. Se suojaa vain tielle pääsemiseltä, mikä riittää.
Kyökkipsykologiaa
En tiedä, olenko vain laiska, erityisen turvallisuushakuinen vai molempia, mutta käytän mielelläni turvaköysiä “helpoissakin” paikoissa. Pääkaupunkiseudun kiipeilijöille (ja erityisesti kursseille osallistuville) tutun Käärmekallion iso hylly on tästä hyvä esimerkki. Hylly on kolmisen metriä syvä, eli juuri kukaan ei ole henkilökohtaisesti huolissaan turvallisuudestaan kävellessään hyllyllä kaukana reunasta.
Paria metriä voikin pitää jonkinlaisena nyrkkisääntönä turvallisesta etäisyydestä; on jo aika vaikeaa kompastua ilman alkuvauhtia ja päätyä kahden metrin päässä olevan reunan yli.
Harrastajat vs. maallikot
Ongelma syntyy tietysti kun halutaan mennä lähemmäs reunaa. Tyypillisesti sinne halutaan että nähtäisiin paremmin mitä reunan toisella puolella tapahtuu. Tämä on oman kokemukseni mukaan paljon tavallisempaa ja välittömämpää ohjatuissa elämysryhmissä kuin kursseilla. Ei kannata ajatella, että kurssille tulisi pelkästään pelottomampia ja reunan lähellä keikkumaan tottuneita, ja että maallikot osaisivat jotenkin automaattisesti kunnioittaa korkeita paikkoja.
Asia saattaa olla jopa päin vastoin! Hieman kärjistäen: kiipeilijät tuntevat lajiin liittyvän turvallisuutta korostavan eetoksen ja arvostavat kouluttajan tai ohjaajan vetämää linjaa sekä kurssin ja oman toiminnan välistä eroa. Maallikoille taas jyrkänteelle roikkumaan meneminen, kuten laskeutuminen, edustaa uskallusta ja heittäytymistä. Pahimmillaan maskuliinista uhoa. Eikö olekin aika harvinaista, että kiipeilijä kutsuisi harrastustaan extreme-lajiksi? Kysypä sitten toimittajilta, vakuutusyhtiöiltä tai muilta ulkopuolisilta.
Väärä turvallisuudentunne
Väärä turvallisuudentunne uhkaa niin ohjaajaa kuin osallistujia. Ohjaajan pitäisi päästä tästä ongelmasta huolellisella turvallisuuden suunnittelulla, käyttämällä riskianalyysia ja muita työkaluja.
Asiakkaalta sen sijaan ei voi tällaista hahmotusta vaatia. Jos hänet on kiinnitetty johonkin köydellä, hän todennäköisesti ajattelee olevansa varmistettu, piste. Ohjaajan on siis pidettävä huoli siitä, että todellinen turvallisuus on oikeassa suhteessa turvallisuuden vaikutelmaan.
Esimerkin voima
Ryhmissä huomaa usein, kuinka me ihmiset olemme mallioppivia olentoja. Omaksumme paitsi sellaiset asiat kuin että sulkurengas on lukittava aina kun sen kytkee, myös jopa sen, kuinka ripeästi on “tapana toimia”. Tästä ei ole esittää mitään tieteellistä näyttöä, mutta oma tuntumani on, että parin ensimmäisen laskeutujan nopeus ennustaa hyvin tarkasti koko ryhmän yleisen sujuvuuden. Paitsi että jännitys ja pelko tarttuvat, matkimme toisiltamme myös sellaiset huomaamattomat asiat kuten kuinka ripeästi laskeutumisen “kuuluisi mennä” tai kuinka moneen kertaan on syytä varmistaa toimivansa oikein ja että nyt on aika mennä.
Mitä turvaköyteen tulee, jos jonon ensimmäiseksi saa näppärät ja tunnolliset sulkurenkaiden käyttelijät, he yleensä saavat koko lopun ryhmän toimimaan. Ja seuraavaksi he näyttävät mallia laskeutumisessa, tai mikä nyt ohjelmanumerona olikaan! Mikä parasta, tähän sopivat ihmiset ovat helposti aktiivisten ja ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa muutenkin, joten pitää vain katsoa että he luontevasti asettuvat siihen kohtaan köyttä, josta tulee jonon alkupää.
Rajan vetäminen
Itselläni on oikeastaan vain hyviä kokemuksia erilaisista ryhmistä. Osaksi tämä tietenkin saattaa johtua siitä, että (laiskuuttani tai turvallisuushakuisuuttani) tosiaan käytän turvaköyttä hyvin herkästi.
Kun kerran konteksti on sellainen, että jonottavan ryhmän saa kytkeä kuin koiran juoksunaruun, ilman että siitä tulee kellekään paha mieli, miksei tekisi niin? Luultavasti moni turistiopas olisi katellinen tästä mahdollisuudesta. Liivit päälle, käsi käteen ja parijonossa Sibelius-monumentille!
Kyse on rajan vetämisestä. Mielestäni se on aina helpointa etukäteen ja mustavalkoisesti. Toinen tie on rajan jatkuva koetteleminen, neuvottelu ja punninta. Totta kai on mahdollista, että raja tulee aluksi vedetyksi liian tiukaksi, ja ryhmä osoittautuu suuremman luottamuksen arvoiseksi. Siinäkin tapauksessa ideaali ratkaisu olisi parempi arvaus alkuperäisessä rajanvedossa, ei liukkaampi lipsuminen siitä.
Perusteleminen
Kun itse näyttää esimerkkiä ja selittää turvaköyden (ja muiden vastaavien, ehkä liioitellun tuntuisten menettelyjen) merkityksen sopivasti numeroa tekemättä, ei näistä kokemukseni mukaan kummempaa numeroa tulekaan. Liikaa selittelevä tai anteeksipyytelevä tapa on tietenkin kömpelö. Jos joku on tullut laskeutumaan, häntä häiritsee jos laskeutuminen jää väliin. Ei niinkään se, että tasamaalla joutuu jonottamaan kiinnitettynä.
Esimerkki on tosiaan myös tärkeä asia, niin vertaisten kuin ohjaajan. Ohjaajan ei ole mitään syytä rajata itseään turvamenettelyjen ulkopuolelle.
Niin esimerkin näyttämisessä kuin “aavistuksen turhan turvallisen” linjan vetämisessä vaaditaan ohjaajalta tiettyä itseluottamusta. Elämysryhmän edessä ei kannata pyrkiä esiintymään sankarillisena vuoristo-oppaana (oli siihen rahkeita tai ei). Etelä-suomalaiselta kalliolta laskeutuminen muistuttaa enemmän talutettua poniratsastusta kuin laskuvarjohyppyä. Tämä oli tietenkin kärjistys, eikä asiakkaiden elämystä pidä pilata vähättelyllä. Olen silti sitä mieltä, että kaikki uho ja testosteroninkatku kannattaa karsia ja hoitaa vain homma vähäeleisesti – joskin asiakkaiden fiiliksiin eläytyen.
Hyvä ohjaaja osaa myös selittää putoamisen estävän ja putoamisen pysäyttävän järjestelmän eron maallikoillekin. Itseltäni on parikin kertaa enemmän tai vähemmän suoraan kysytty, miten yksi laskeutuja on niin monimutkaisen härvelin varassa ja muut kaikki yhden köyden varassa.
Vaikka KTO-kurssilainen ei itse kaipaisi tämänsorttista ymmärrystä, olisi hyvä olla valmis perustelemaan se muille. Oma uteliaisuus on tietenkin ehdoton edellytys kaikelle soveltamiselle ja menetelmien kehittämiselle.
Ankkuroiminen
Mitä vaatisimme turvaköyden ankkuroinnilta? Tämä on vaikea kysymys, johon ei väitä osaavani vastata. Pohdin tässä muutamia seikkoja, joita tähän mennessä on tullut vastaan.
Redundanssi?
Putoamisen estävien turvaköysien kohdalla on yleensä tapana hylätä ajatus täydellisestä redundanssista. Köysiä on vain yksi ja se on vieläpä kiinnitetty yksittäisillä sulkurenkailla puihin, pulttiankkureihin tai vaikka camuihin. Ainakaan itse en kaksinkertaista yksittäisiä pisteitä.
Pisteiden suhteen redundanssia tosin lisää se, että niitä on oletettavasti enemmän kuin kaksi. Tässä on tietenkin edellytyksenä, että köysi on solmulla tai muuten kiinnitetty jokaiseen pisteeseen, ei vain kuljetettu sulkurenkaan läpi. Tämä paitsi lisää redundanssia, myös lyhentää aktiivista köyttä ja siis vähentää joustamista.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ankkuripisteen redundanssivaatimus ei juurikaan liity lujuuteen vaan inhimillisen virheen vaaraan. Tämä siis koskee kaikkea ankkurointia (poislukien erikoistilanteet kuten kiikkerä teknokiipeily jne.). Tässä mielessä voisi pitää reunaehtona, että pisteitä tosiaan on yhteensä vähintään kolme ja että päissä on jotain “pomminvarmaa”, kuten köyden pää solmittuna puuhun.
Kun redundanssivaatimus ei liity epäilyyn pisteiden lujuudesta, ei tasapainottaminen ole välttämätöntä. On siis hyväksyttävää, että redundantit pisteet eivät normaalisti kuormitu, vaan ovat vain varalla. Turvaköyden tapauksessa kannattaa kuitenkin erityisesti huomata ankkurin pitenemisen (extension) vaikutus: pienikin lisäys köyden pituudessa näkyy isona lisäyksenä sivusuuntaisessa liikkumavarassa.
Ankkurikulmat
Turvaköyden ankkurikulmia ei mielestäni tarvitse miettiä perinteisessä mielessä, voimista huolehtien. Jos köyden asettelee korkeintaan niin kireälle kuin käsin saa, ja köysi on EN 1891 -tyyppistä eli “semistaattista”, tuskin saa käytännössä aikaan paljonkaan yli 120º ankkurikulmia. Olen hieman testaillut asiaa toisessa asiayhteydessä. Ennemmin kannattaa olla huolissaan siitä, miten pitkälle kohti reunaa köysi päästää!
Karkea, omiin kokeiluihini perustuva nyrkkisääntö: Jos EN 1891 -köyden asentaa siansorkilla suoraan ankkuripisteisiin niin kireälle kuin sen erikseen jännittämättä saa, 0,5 kN “nojausvoimalla” E1 on neljäsosan ankkurien välisestä leveydestä L (ankkurikulma tulisi olemaan 130º). 0,5 kN vastaa siis 50 kg painoa.
Ellei köyttä erikseen kiristä (vaikkapa käyttämällä Petzl Grillonia, jonka yksi käyttötarkoitus on juuri tämä), E1 tulee aina olemaan vähintään tätä luokkaa. Semistaattinen köysi ei ole staattista ja solmujen kiristyminen antaa köyteen yllättävän paljon löysää. Kun ankkurin kulma on lähtökohtaisesti suuri, pienetkin venymät aiheuttavat suuria siirtymiä. Sama koskee köydessä valmiiksi olevaa löysää.
Kun asiakas on kiinnitettävä jonkinlaisella lehmänhännällä, tulee koko liikkumatila kohti reunaa olemaan E1+E2, missä E2 on vähintään puoli metriä. Karkeasti sanoen siis: jos ankkuripisteiden väli on neljä metriä, saattaa olla mahdollista pudota yli reunan, joka on puolentoista metrin päässä ankkuripisteiden väliseltä suoralta.
Suomeksi: kovin kapealta hyllyltä ei putoamista voi turvaköydellä kokonaan estää, elleivät ankkuripisteet ole niin lähellä toisiaan, että turvaköyden käyttämisestä tulee epäkäytännöllistä jo sen takia.
Köyden kireys
Jos ankkuripisteet yhdistävä suora on riittävän kaukana reunasta, köydessä olevan löysän määrä ja ankkuripisteiden välinen etäisyys sanelevat sen, onko kyse putoamisen estävästä vai putoamisen pysäyttävästä järjestelmästä.
Tämä jako on suhteellisen mustavalkoinen ja vaihtoehdot ovat toisensa poissulkevia. Jos köysi ei estä putoamisvaaraan joutumista, se on potentiaalisesti putoamisen pysäyttävä. Ja koska kyseessä on joka tapauksessa varotoimi, ei aktiivinen ankkurointi, sana “potentiaalinen” on turha.
Asia on tavallaan harvinaisen selvä: jos turvaköysi päätyy olemaan putoamisen pysäyttävä järjestelmä, sen olisi oikeastaan täytettävä normaalit, esimerkiksi yläköysiankkuria koskevat vaatimukset. Sekä köyden että lehmänhännän kaksinkertaistaminen ei ole hölmö ajatus. Jos reunan yli todella onnistuu putoamaan, köysi tai lehmänhäntä (etenkin sulkurengas) luultavasti nirhautuu reunaa vasten.
Joku voi nyt ajatella, ettei moiseen absolutismiin ole syytä. Kenties, jos vaikka polulla ohitetaan jokin askeleen mittainen putoamisvaarallinen kohta, voisi opastamalla ja valvomalla hoitaa tilanteen niin, että turvallisuus on kokonaisuutena hallussa.
Hyvin löysässä turvaköydessä on sellainenkin vaara, että jos joku yllättäen kuormittaa sen, köysi voi pyyhkäistä muitakin mukanaan tai vähintään kampittaa tai tehdä ikäviä nirhaumia. Tämä ei edes vaadi sitä, että ensimmäinen olisi mitenkään dramaattisesti pudonnut köyden varaan, pelkkä horjahdus riittää.
Teknisiä niksejä
Ensinnäkin: älä missään tapauksessa käytä menetelmiä, joita et varmasti osaa. Internetistä lukeminen ei ole hyvä tapa opiskella niitä. Pysyttele lähtökohtaisesti Kiipeilyliiton ohjaajakursseilla opetettavissa tai muuten yleisessä käytössä olevissa solmuissa. Solmut on joka tapauksessa tunnettava itse hyvin.
Tyypillinen tapa kiinnittää turvaköysi ankkuripisteisiin onkin aivan Kiipeily(liito)n perusmenetelmiä: siansorkka. Jos tarvitsee saada köysi kauemmas ankkuripisteestä, voi sulkurenkaan jatkoksi laittaa vaikka nauhalenkin.
Suosittelen kuitenkin myös alppiperhosen opettelemista. Alppiperhosella saa kauniisti aikaan vastaavan “jatkon” köyden ja ankkuripisteen välille, eikä ankkurointiin liittyvä sulkurengas tule liian iholle sotkemaan asiakkaan ajatuksia. Solmun kohdallahan olisi osattava siirtää omassa lehmänhännässä oleva sulkurengas solmun ohi.
Itse jaksan aika ajoin tehdä alppiperhosen jopa pujottamalla, jolloin säästyy sulkurengas, kun silmukan saa suoraan puun ympärille tai pulttiin. Se ei kuitenkaan ole kovin sujuvaa, jos ollaan keskellä pitkää köyttä.
Siitä puheen ollen: paalusolmu on näppärä siksi, ettei siihen tarvise mitään alkusolmua. Jos turvaköyden loppupää on kiinnitettävä vaikka puuhun, mutta köyttä on jäljellä vielä viisi metriä, kahdeksikko on toivoton. Se vaatii alkusolmua varten yhden ja puun kiertämisen jälkeen kolme köyden pään pujotusta lisää, ja joka kerta koko jäljellä oleva köysi on vedettävä solmun läpi.
Kahden kierroksen yosemite-paalusolmulla selviää kolmella pujotuksella, jotka oman subjektiivisen kantani mukaan ovat vieläpä miellyttävämpiä tehdä. Etenkin jos kyseessä on juuri puu, eli ettei köyttä tarvitse saada mahtumaan esimerkiksi ketjuankkurin tai liimapultin läpi, voi solmun sitoa myös kaksinkertaisella köydellä. Mielestäni paalusolmu on silloinkin näppärä.
Jos turvaköyden viimeisenä ankkuroitava pää tulee kiinni puuhun, tensionless hitch tai sellaisen ja ulkosorkan sekoitus voi olla ihan kätevä, ellei köyttä sitten ole kieputettavana kymmeniä metrejä. Sinänsä ei pitäisi olla tarvetta maksimilujalle ankkuroinnille, mutta tällä tavalla ylimääräisen köyden saa siististi talteen. Kannattaa kuitenkin huomata, että tensionless hitch antaa kiristyessään paljon löysää, joten se kannattaa sitoa valmiiksi melko kireälle mikäli tilanne vaatii täsmällisen mittaista turvaköyttä.
Huomautetaanpa taas, ettei klassinen paalusolmu ole koskaan riittävä kiipeilysolmu. On käytettävä jotain parempaa varianttia.
Tietenkin on konteksteja, joissa ei parane hämmentää soppaa solmuilla kikkailemalla. Itselläni tämä menee niin, että kursseilla toimitaan konventionaalisesti, ohjattujen ryhmien kanssa riittää että toiminta on turvallista.
Turvaköyden käyttäminen
Lopuksi vielä pari ajatusta turvaköyden käyttämisestä.
Köyteen kiinnittyminen
Asiakkaat opastetaan kiinnittymään turvaköyteen lehmänhännällä. Kannattaa luottaa esimerkin voimaan ja katsoa, että ensimmäiset hoitavat homman mallikkaasti – ja toki ohjaaja itse.
On parasta miettiä, kummalla puolella köyttä missäkin kohdassa on oltava. Puolen vaihtamista kannattaa välttää viimeiseen asti. Kun ryhmän opastaa tälle puolelle köyttä heti alkuun, säästyy paljolta sähläämiseltä.
Ankkuripisteiden ohittaminen kannattaa ohimennen opastaa ensin kaikille. Sitten, kun kulkee jonon jatkona ja näyttää mallia ensimmäiselle asiakkaalle, loput yleensä tulevat mallin mukaan. Toki valvonta on tässäkin tärkeää.
Joskus saattaa toimia sellainenkin vaihtoehto, että kytkökset ovat kiinteästi turvaköydessä kiinni ja sulkurengas on asiakkaan puolella. Tämä edellyttää lyhyttä, suoraan reunalle tulevaa jonotusköyttä, koska ankkuripisteiden ohittaminen ei tietenkään käy päinsä. Kytkökset on myös palautettava turvaköyden alkuun ennen kuin seuraava satsi asiakkaita tulee, mikäli toiminta on sillä tavalla jatkuvaa.
Kuulostaa kenties äkkiseltään hankalalta ja tarvikkeiden tuhlaamiselta, mutta siinä voi olla etunsa, että asiakkaiden valjaissa kulkee mahdollisimman vähän tavaraa. Kiinteä kytkös kannattaa tehdä maillonilla tai kiinteällä renkaalla, koska jos lehmänhännän voi irrottaa kummasta päästä vain, sitä myös irrotetaan.
Ankkuripisteiden ohittaminen
Kun turvaköysi on putoamisen estävä ja siis suhteellisen kaunana putoamisvaarallisesta paikasta, on varsin perusteltua hoitaa ankkuripisteiden ohittaminen yksinkertaisesti irrottamalla sulkurengas ja kiinnittämällä se uudelleen solmun toiselle puolelle.
Tätä tehdessä asiakas on paikallaan ja vain lyhyen aikaa irti. Lähistöllä ei ole muita irrallisia, joten on epätodennäköistä tulla toisen vahingossa tönäisemäksi. Valvontaan on kuitenkin kiinnitettävä huomiota: sulkurenkaiden portit eivät välttämättä päädy uudestaan lukkoon. Automaattiportillisten käyttäminen on tietenkin mahdollista, mutta silloin niitä on harjoiteltava niin, ettei kenelläkään lopu hermo kesken kun pitäisi onnistua omin päin.
Jos ankkuripiste jouduttaisiin ohittamaan putoamisvaarallisessa paikassa, olisi varmaan ilmiselvää, ettei irti voi olla hetkeäkään. Via ferrata -tyyliset kaksi lehmänhäntää ja huolellinen opastaminen ja valvonta voisivat olla ratkaisu. Itse en tällaista ole vielä toistaiseksi joutunut tekemään.
Vuoroin liikkuminen?
Putoamisen pysäyttävien turvaköysien nyrkkisääntö on, että kahden varmistuspisteen välillä on korkeintaan yksi ihminen. Putoamisvaarallisissa paikoissa on siis opastettava ja valvottava huolellisesti.
Jos (ja kun) kyseessä kuitenkin on putoamisen estävä köysi, ei mielestäni ole mitään syytä yrittää säännellä osallistujien liikkumista. Korkeintaan voi pitää silmällä, ettei ryhmä innostu nojailemaan joukkovoimalla köyttä vasten nähdäkseen reunan yli.
Moodit: varmistettu tai ei
Yleisemminkin kannattaa tehdä jyrkkä ero sen välille, onko itse tai asiakas varmistettu vai ei. Varmistaminen voi tarkoittaa turvaköyteen kytkeytymistä tai vaikka laskeutujan varmistusköyteen kiinnittämistä. Kun ryhmä on varmistettuna jo jonottaessaan, syntyy selvä raja siihen missä varmistamattomana liikkuminen loppuu. Tällaisen ryhmän valvominen on helppoa.